5.1.2010
Kuolema yhdistetään kaikista sairauksista ehkä herkimmin juuri syöpään.
Kuinka moni 40+ -vuotiaista miettii kuolemista(an)? Kuinka moni tuon ikäinen pariskunta miettii jommankumman kuolemista ja heistä jälkeen jäävän elämää? Pitäisikö aiheesta ylipäätään keskustella?
Kesällä 2003 minulla todettiin ruokatorvensyöpä, joka sitten leikattiin onnistuneesti lokakuussa. Kaiken piti olla hyvin ja työhön palaamiseni ennustettiin tapahtuvan marraskuun alkupäivinä. Toisin sitten kuitenkin kävi. Sain leikkauksen jälkisairauksina sairaalassa Legionella-bakteerin, keuhkokuumeita (kolme kappaletta), vaikean ARDS:n sekä vakavasta sairaudesta johtuvan polyneuropatian. Tuolloin en saanut säde- enkä sytostaattihoitoja. Sairaalassaoloaikaa kertyi helmikuun 2004 loppuun ja kuntoutumisaikaa liikuntakyvyn menetyksen vuoksi aina syksyyn 2004 saakka. Liikkuminen oli opeteltava aivan alkeista pitäen; kotiutumisen yhteydessä lähtötilanteena oli rullatuoli, josta en omin avuin päässyt nousemaan ylös.
Vaimo kuntoutti minut ja hoiti persauksen päällä olleen kämmenen kokoisen makuuhaavankin umpeen. Toinen makuuhaava oli nenän päällä, muttei onneksi erikoishuomiota tarvinnut; tosin arvet siitäkin on jäljellä (Voi nenäänkin painehaavan saada: minulle se tuli viikkoja kestäneen CPAP-naamarihoidon takia, mutta kokeilepa pitää silmälaseja 24/7! Syntyy painehaava silläkin tavoin).
Olin tuolloin kuusi vuotta sitten koko sairaalassa oloni ajan täysin pihalla: muistan sairaalaan menoni, leikkauksen jälkeisen päivän, erinäisiä irrallisia pätkiä sieltä täältä sekä Varkauden sairaalaan siirtymisen jälkeisiä tapahtumia. Muuten koko KYS:n jakso on sumun peitossa, osin myös makaamiseni Varkaudessa.
Vaimo kuntoutti minut ja hoiti persauksen päällä olleen kämmenen kokoisen makuuhaavankin umpeen. Toinen makuuhaava oli nenän päällä, muttei onneksi erikoishuomiota tarvinnut; tosin arvet siitäkin on jäljellä (Voi nenäänkin painehaavan saada: minulle se tuli viikkoja kestäneen CPAP-naamarihoidon takia, mutta kokeilepa pitää silmälaseja 24/7! Syntyy painehaava silläkin tavoin).
Olin tuolloin kuusi vuotta sitten koko sairaalassa oloni ajan täysin pihalla: muistan sairaalaan menoni, leikkauksen jälkeisen päivän, erinäisiä irrallisia pätkiä sieltä täältä sekä Varkauden sairaalaan siirtymisen jälkeisiä tapahtumia. Muuten koko KYS:n jakso on sumun peitossa, osin myös makaamiseni Varkaudessa.
Kuolemankysymykset tulivat eteen kotiutumiseni jälkeen. Tuolloin kuolemaan liittyvät asiat pohdituttivat paljonkin, olihan asia aivan uusi. Tuntui mahdottomalta, että minä, koko ikäni terve, vasta viisikymppinen kaveri, joutuisinkin lopettamaan telluksen tallaamisen kesken kaiken. Minullahan on kaikki vielä ihan kesken, tekemättömiä asioita pilvin pimein!
Ehkä tärkeintä oli oivaltaa, kuten Pete edellä kertoo, että ”...kaikki me kuollaan joskus. Syntymä on ihme, ei kuolema”. Ei sen oivaltaminen oloa helpottavammaksi tee, mutta se tuo ikään kuin etäisyyttä ajatteluun sillä tavalla, että metsä on nähtävissä puilta. Näkee paremmin koko elämän kokonaisuutena eikä lähde tuijottamaan pikkuriikkisiä yksityiskohtia, kuten vaikka (varsinkaan) omaa napaa! Juolahtaa väkisinkin vanha sananlasku mieleen: ”Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin.”
Se nimenomainen 'toinen' on useimmiten oma puoliso (ja lapset). Alussa (me ainakin) koimme äärimmäisen vaikeaksi pelinavauksen. Tuomari oli jo heittänyt pallon ilmaan, mutta kumpikaan ei halunnut hypätä nappaamaan sitä itselleen. Pallo oli kuitenkin heitetty ja pakkohan peli oli käynnistää: en muista kumpi sen teki enkä missä tilanteessa, mutta kun pää saatiin auki, jatkaminen sujui itsestään. Kysymyksiä riitti, mutta vastaukset olivat useimmiten yhteisen pohdinnan tuloksia (25 vuoden neuvottelusta); eivät juuri koskaan kompromisseja.
Ehkä tärkeintä oli oivaltaa, kuten Pete edellä kertoo, että ”...kaikki me kuollaan joskus. Syntymä on ihme, ei kuolema”. Ei sen oivaltaminen oloa helpottavammaksi tee, mutta se tuo ikään kuin etäisyyttä ajatteluun sillä tavalla, että metsä on nähtävissä puilta. Näkee paremmin koko elämän kokonaisuutena eikä lähde tuijottamaan pikkuriikkisiä yksityiskohtia, kuten vaikka (varsinkaan) omaa napaa! Juolahtaa väkisinkin vanha sananlasku mieleen: ”Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin.”
Se nimenomainen 'toinen' on useimmiten oma puoliso (ja lapset). Alussa (me ainakin) koimme äärimmäisen vaikeaksi pelinavauksen. Tuomari oli jo heittänyt pallon ilmaan, mutta kumpikaan ei halunnut hypätä nappaamaan sitä itselleen. Pallo oli kuitenkin heitetty ja pakkohan peli oli käynnistää: en muista kumpi sen teki enkä missä tilanteessa, mutta kun pää saatiin auki, jatkaminen sujui itsestään. Kysymyksiä riitti, mutta vastaukset olivat useimmiten yhteisen pohdinnan tuloksia (25 vuoden neuvottelusta); eivät juuri koskaan kompromisseja.
Tämän toisen syövän kanssa tilanne on aika paljon erilainen. Kuten jo aikaisemmin olen manaillut, että pitääkö tähän tosiaankin tottua! ”Pitääkö tähän touhuun harjaantua ja saada siitä kokemusta?”
Nyt tule-, mene- ja olemiset ovat rauhallisempia. ”Muka” -tietoa on karttunut eikä jo kertaalleen pohdittuja asioita tarvitse enää uudelleen vatvoa. Molemmat (ei ole lapsia!) tiedämme ja tunnemme toistemme mielipiteet. Muistamme ensisijaisesti kunnioittaa itsekkäästi omia mielipiteitämme ja lisäksi (jos jaksamista riittää) antaa arvo toisille (jopa aivan sivullisillekin).
Mielestäni syöpään sairastuneella on oikeus olla innostunut turhanpäiväisistäkin asioista, vaikka joku opas päinvastaista väittääkin. En usko (jäljellä olevasta) elämästä tulevan yhtään sen arvottomampi, vaikka siitä osan käyttäisi toisarvoisellakin tavalla. Arvokkuus löytyy omista tuntemuksista, ei siitä, miten sivulliset sinun elämäsi ja tekemisesi näkevät tai kokevat.
Olen oppinut, että jokaista 'tuntemaani' ihmistä ei tarvitse raahata kiviriippana perässään. Olen oppinut olemaan syyllistämättä itseäni, enkä anna toistenkaan syyllistää (millään perusteella). Enkä kaikille ole velvollinen selittelemään tunteitani enkä edes mielipiteitäni.
Ilkeitäkin minua kohtaan on oltu, oikein tosi ilkeitä! Aiemmin en tiennyt miten sellaiseen olisi pitänyt vastata. Nyt tiedän: annan takaisin. Jos en ilkeydellä, niin vaikka vaikenemalla - arvokkaasti!
Nyt tule-, mene- ja olemiset ovat rauhallisempia. ”Muka” -tietoa on karttunut eikä jo kertaalleen pohdittuja asioita tarvitse enää uudelleen vatvoa. Molemmat (ei ole lapsia!) tiedämme ja tunnemme toistemme mielipiteet. Muistamme ensisijaisesti kunnioittaa itsekkäästi omia mielipiteitämme ja lisäksi (jos jaksamista riittää) antaa arvo toisille (jopa aivan sivullisillekin).
Mielestäni syöpään sairastuneella on oikeus olla innostunut turhanpäiväisistäkin asioista, vaikka joku opas päinvastaista väittääkin. En usko (jäljellä olevasta) elämästä tulevan yhtään sen arvottomampi, vaikka siitä osan käyttäisi toisarvoisellakin tavalla. Arvokkuus löytyy omista tuntemuksista, ei siitä, miten sivulliset sinun elämäsi ja tekemisesi näkevät tai kokevat.
Olen oppinut, että jokaista 'tuntemaani' ihmistä ei tarvitse raahata kiviriippana perässään. Olen oppinut olemaan syyllistämättä itseäni, enkä anna toistenkaan syyllistää (millään perusteella). Enkä kaikille ole velvollinen selittelemään tunteitani enkä edes mielipiteitäni.
Ilkeitäkin minua kohtaan on oltu, oikein tosi ilkeitä! Aiemmin en tiennyt miten sellaiseen olisi pitänyt vastata. Nyt tiedän: annan takaisin. Jos en ilkeydellä, niin vaikka vaikenemalla - arvokkaasti!
Yritän muistaa, että elämää on syövän sairastamisen ulkopuolellakin – koko ajan – koko loppuelämän!
Kuinka paljon Sinulla on elinaikaa? Onko Sinun elämäsi arvokkaampaa kuin minun? Onko Sinulla elinaikaa enemmän kuin minulla?!?!
